Olen Peppilotta ja yhdeksän vuotta. Tykkään kirjoittaa päiväkirjaani, kirjoitan sinne joka päivä. Meidän kotiin oli tullut eilen illalla laatikossa kissanpentu, enkä tiedä kenen se on. Asia vaikutti oudolta, joten kirjoitin päiväkirjaani. Rakas päiväkirja, kotiini tuli eilen illalla laatikossa kissanpentu. Äiti antoi sille nimeksi Kissa. Minä en tiedä kenen Kissa on, mutta aion selvittää sen. -Äiti! Kynäni katosi! Huusin. Olin huolissani, sillä ilman kynää, en voi kirjoittaa päiväkirjaan. Ei meidän kotona ole kuin yksi kynä, ja se kuuluu minulle! Kun kävelin olohuoneeseen, näin Kissan leikkivän kynälläni. -Ei ole totta! Sinäkö veit kynäni! Onpa ilkeää! Raivostuin kovasti Kissalle. Kynä olisi voinut mennä vaikka hukkaan tai rikki. -Peppilotta! Miten se huoneen siivous? Äiti kysyi. Minä vain nyökkäsin ja paukautin huoneeni oven kiinni. Aloin kirjoittaa taas kirjaan. Päiväkirja, Kissa oli vienyt kynäni ja kävin sen noutamassa äsken. Tiedät hyvin että kynä on talon ainoa, Kissakin tietää. Mietin vain, miksi Kissa sitten vei kynäni? Ehkä Kissa on pahis! No ei, ehkä se tarvi huomiota. En tiedä! Minä menen nyt kuitenkin tutkimaan Kissan. Sitten kun menin etsimään Kissaa, muistin että huone piti siivota. Kävin ihan nopeaa siivoamassa sen ja lähdin uudestaan etsimään Kissaa. Huoneen ovi paukahti kiinni juuri, kun ehdin livahtaa sieltä pois. -Nyt en meinaa uskoa korviani enkä silmiäni! Näinkö juuri Kissan menevän huoneeseeni? Minä kysyin itseltäni. Lähdin käymään vessassa. Sillä aikaa kun olin vessassa, huoneesta kuului ryminää ja Kissa tuli ulos sieltä. -Peppilotta! Mitä siellä tapahtuu? Äiti kysyi keittiöstä. -Minä vain siivoan vähän! Valehtelin. Äiti oli kovin innoissaan siitä, että siivosin huoneeni, joten äiti meni katsomaan huonetta. -Peppilotta! Huone on aivan sekaisin! Mitä sinä oikein teit täällä? Äiti ihmetteli. Minä tulin vessasta ja yritin selittää mitä tapahtui oikeasti. Ei äiti kuunnellut, vaan lähti takaisin keittiöön vihaisena. Minä jouduin siivota huoneen monta kertaa uudestaan, kun joka kerta Kissa sotki sen. Lopulta kyllästyin ja hain kirjani sekä kynäni. Menin leikkipuiston suurimpaan puuhun kirjoittamaan. Rakas päiväkirja, en voinut siivota huonetta, kun Kissa sotki sen joka kerta! Minua alkaa ärsyttää jo Kissan touhut! Olen jo ihan varma, että Kissa on suuri pahis! Mun täytyy selvittää jo kuka Kissa oikeesti on. Kirjoittamisen jälkeen näin kerrostalon ikkunasta kun erästä koiranpentua jahdattiin ja se saatiin häkkiin. -Voi koira parka! Ooh! Sain idean tuosta! Hyppäsin puusta alas ja juoksin kotiin. -Minä nappaan Kissan! Päätin matkalla. Kotona, etsin pahvilaatikon, jossa Kissa oli meille tullutkin. Laitoin pahvilaatikon sisälle makupaloja. Jäin sohvan taakse odottamaan. Pian Kissa käveli nenä pystyssä kohti laatikkoa. Mutta juuri, kun Kissa oli hyppäämässä laatikkoon, minä aivastin. Kissa huomasi minut ja kipitti pois. -Ei tästä mitään tule! Minä en vain saa Kissaa loukkuun! Minua ärsytti kovasti kun oli niin lähellä että olisin saanut Kissan kiinni, mutta aivastin juuri silloin. Menin sitten huoneeseeni kirjoittamaan. Päiväkirja, oli tosi lähellä että olisin saanut Kissan pahvilaatikkoon. Mutta aivastin juuri sillä hetkellä kun se oli hyppäämässä. Tämä on kamalaa! Kissa sotkee ja pilaa kaiken! Kissa varmasti salaa jotain, mutta en tiedä mitä! Minä nappaan sen Kissan vielä joskus! Olen siitä varma! Kun taas olin kirjoittanut, menin vihdoin syömään päivällisen. -Kultaseni! Missä olit, kun ruoka oli jo aikaa sitten valmista? Nyt on jo ilta ja tämä menee samalla iltapalasta, ellei sulla ole vielä silloin nälkä. Äiti kyseli. -Aah! Mulla ja Kissalla on ollut tosi hauskaa! Että kun Kissa on niin ihana! Äiti silitti Kissaa. -Ei Kissa ole ihana! Eikä hauska! Se on kunnon pahis ja haluaa tuhota kaiken! Minä selitin. Äiti katsoi minua surullisena: -Et voi sanoa sille noin! Minä kaadoin keiton lattialle ja tömistelin huoneeseeni. Aloin tietysti kirjoittaa. Voi rakas päiväkirja, äiti ei usko enää minua, kun yritän selittää että Kissa on pahis. Äiti vain sanoo että Kissa on ihana ja hauska! Ei se minun mielestä ole! Se on kunnon pahis! Mitä minä nyt teen? On jo ilta! Huomenna mun täytyy saada Kissa ulos talosta! Mä kirjoitin ja laitoin pääni tyynyyn. Aamulla äiti tuli huutamaan minulle: -Ääk! Missä on meikkini?! Äiti juoksi ympäri taloa. Kissa löysi äidin meikit sänkyni alta. -Oh! Kuinka sinä saatoit viedä meikkini, Peppilotta! Ymmärrän jos sinua ärsytti eilinen, mutta et voi viedä meikkejäni! Äiti huusi kiukkuisesti. -Häh? Minä en oikeasti vienyt meikkejä! Yritin kertoa totuutta, vaikka tiesin, ettei äiti kuunnellut. -Olet arestissa koko päivän! Äiti komensi. Rakas päiväkirja, nyt en ainakaan tiedä mitä tehdä, sillä olen arestissa koko päivän! Selitän kaiken. Kun heräsin äiti juoksi luokseni ja ihmetteli missä hänen meikkinsä olivat. Kissa löysi meikit sänkyni alta ja äiti syytti minua! Minä olen ihan varma että Kissa vei meikit sänkyni alle jotta saisin syyt. Onpa Kissa tosiaan ovela. Kirjoitin ja aloin pomppia sängyllä. -Jestas kun on paha tilanne! Jos näytän päiväkirjani tekstit äidille, uskooko hän? Mietiskelin. Pomppasin yhdessä vaiheessa tosi korkealle, samassa sain idean. -Menen pyytämään aamupalaa, samalla heitän salaa päiväkirjan ja odotan että äiti huomaa sen. Ei! Jos vain annan päiväkirjan äidille. Se toimii! Tajusin. Kävelin äidin luo ja annoin kirjan. -Lue se. Pyysin. Mutta äiti ei tahtonut lukea kirjaa vaan huusi: -Saat syödä aamupalan, mutta sitten takaisin arestiin! Minä söin murot ja menin heti takaisin arestiin. -Miksei se toiminut? Miksi äiti ei lukenut kirjaa? Minä ihmettelin. Katsoin ulos ikkunasta. Näin kuinka muut lapset leikkivät piilosta ja hippaa puistossa. Mutta minä jouduin istua sisällä arestissa. -Voi ei! Minähän sovin Lauran kanssa että tulen tänään sen kaa puistoon! Nyt en voi mennä ja Laura odottaa minua tuolla keinussa yksin! Itkin. Äiti kuuli keittiössä ja alkoi nyyhkyttää: -Voi Laura parkaa! Kultaseni! Et ole enää arestissa jos lupaat ettet vie meikkejäni enää. -Voi minä lupaan äiti! Laura odottaa, täytyy mennä! Nauroin salaisesti sille, ettei koko Lauraa edes ollut. Minun oli vain pakko päästä arestista. Otin päiväkirjan ja juoksin taas puiston puuhun kirjoittamaan. Päiväkirja, yritin saada äidin uskomaan, joten vein äidille luettavaksi tämän kirjan. Mutta äiti ei suostunut lukemaan sitä, vaan komensi minut takaisin arestiin. Söin ensin murot, sitten kiirehdin huoneeseeni. Katsoin ikkunasta silloin surullisena ulos. Kaikki muut leikkivät, paitsi minä. Mutta siitä sain idean! Aloin itkeä kovasti sitä, että olin luvannut Lauralle mennä sen kanssa puistoon tänään leikkimään ja sitä että nyt Laura istui yksin keinussa. Oikeasti koko Lauraa ei edes ollut, mutta pääsin sentään arestista. Nyt mietin sitä Kissan tapausta, enkä ole keksinyt mitään! Kun olin kirjoittanut, laukkasin taas kotiin -Noin! Kävin leikkimässä Lauran kanssa, sitten sen piti mennä syömään. Mutta mun pitää vielä jossain vaiheessa mennä takasin. Kerroin äidille. Äiti nyökkäsi iloisesti ja kokkasi taas ruokaa. -Hei äiti! Missä Kissa on? Kysyin äidiltä. Äiti yritti muistella. -Ai niin! Kissa meni kellariin äsken! Äiti muisti. Minusta oli tosi outoa että se sinne meni. -Miksihän se sinne meni? Mä ihmettelin. Hiivin kellariin salaa katsomaan mitä Kissa touhusi. -Ai sinäkö tulit katsomaan mitä teen? Kissa yhtäkkiä kysyi. -Osaat puhua! Säikähdin. Kissa nyökkäsi. -Halusit kuulemma minusta eroon. Olit kyllä oikeassa yhdessä asiassa, olen vähän kuin pahis. Minun tehtäväni on tehdä lapsista ilkeitä ja aikuisista vihaisia. Kissat pystyy mihin vaan. Kissa selitti. Minä kävelin lähemmäs Kissaa ja otin maasta kiven. -Kuules, epäonnistuit sitten tehtävässä! Minä vien sinut kauas! Tosi kauas! Etkä enää sitten palaa! Nyt kun tiedän tehtäväsi, en anna sinun tehdä sitä loppuun! Minä heitin kiven Kissaan, mutta se väisti. -Et kyllä! Minua ei voiteta helposti! Kissa nauroi ja kasvoi yhtäkkiä tosi suureksi. Minä juoksin pois kellarista. Onneksi oli salaisesti kuvannut kaiken puhelimeeni. Näytin videon äidille ja äiti halasi minua. Äiti ei tosin uskonut kaikkea mitä videossa näytettiin, mutta äiti halusi auttaa. -Kissaa! Rakas Kissaa! Lapseni väittää jotain ihan höpsöä sinusta. Mutta minä en häntä usko! Sinä olet mamman söpöliini! Äiti rapsutti Kissaa, mutta yhtäkkiä äiti kantoi Kissan pahvilaatikkoon. Äiti ja minä veimme Kissan eläinlääkäriin. -Täältä se pahis ei karkaa! Minä nauroin ja kirjoitin kaiken päiväkirjaan. Rakas päiväkirja, kaikki päättyi hyvin! Kissa oli mennyt kellariin ja minä menin katsomaan mitä se touhuili. Yhtäkkiä Kissa alkoi puhua minulle. Se kertoi pahuudestaan ja tehtävästään. Sen tehtävä oli kuulemma saada lapset ilkeiksi ja aikuiset vihaisiksi. Ihan outo tehtävä! Minä sanoin että estän sen. Sitten se muuttui jätti kissaksi. Minä juoksin pois kellarista äidin luo. Onneksi olin kuvannut kaiken ja näytin videon äidille. Äiti auttoi minua laittamaan Kissan pahvilaatikkoon ja veimme Kissan eläinlääkäriin. Kotona äiti pyysi minulta anteeksi ja halasimme. Lopetin kirjoittamisen ja luin äidille päiväkirjaani. 

             loppu

Kaikki heräsivät ja lähtivät heti aamusta ulos pohdiskelemaan yhtä asiaa. -Nyt kun lohikäärmeet ovat poissa, meidän täytyy hankkia uusi menopeli! Tupalei tajusi. Tukki istahti puun juureen miettimään. -Kyllä sellainen löytyy! Olen ihan varma! Mutta millainen sen pitää olla? Tukki pohdiskeli. Yhtäkkiä Tilkku muisti jotain: -Palvelija on rakentanut oman vekottimen itse! Ehkä hän voi auttaa! He tallustivat taas palvelijan luo herättämään hänet. -Ei tarvitse enää herättää! Säikähdin viimeksi niin paljon, että olen yhä hereillä! Palvelija huusi nopeasti. Kaverukset katsoivat huolestuneena toisiaan. -Minä haen lämmintä maitoa! Kyllä sinä sitten varmaan nukahdat! Risto arveli ja juoksi hakemaan sitä. -Meidän piti siis kysyä, miten teit tuon vekottimen ja voitko auttaa meitä? Piste kysyi. Palvelija pyöritteli silmiään ja vastasi: -No selvä. Mutta vain tämän kerran! Muut nyökkäsivät. Samalla hetkellä Risto juoksi palvelijan luokse maito kuppi kädessään. -Juo tämä ja laske lampaita. Sinä nukahdat takuulla! Risto neuvoi. Palvelija joi kupin maitoa ja alkoi laskea lampaita. Risto taputti käsiään ja meni sitten sisälle. Kaikki seurasivat Ristoa hieman outoina. -Risto! Nyt palvelija nukkuu! Ei se nyt voi meitä auttaa! Pumpuli muistutti. Risto oli kovin pahoillaan ja pyyteli anteeksi: -Anteeksi! Yritin vain auttaa palvelijaa! -Ei se mitään! Saat anteeksi kamu! Leila Leijona halasi Ristoa iloisesti. Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtää, mutta kaverukset eivät aikoneet mennä vielä nukkumaan. He aikoivat valvoa, jospa he näkisivät yöllä jotain outoa.

-Uutta ajoneuvoa ei me tänään saatu. Mutta huomenna se menopeli on valmis! Nyt, onhan kaikilla karkkikulho? Hyvä! Nyt me valvotaan! Tupalei riemuitsi. 

-Huomenta kaikki! On jo aamu! Tupalei herätteli koko porukan. -Joo, niin on. Mutta tulkaa katsomaan mitä löysin! Tilkku huusi. Kaikki juoksivat Tilkun luo. Tilkku nosti ulkoa löytäneensä lapun ilmaan. -Siinä lukee, ääh! En saa selvää! Pumpuli yritti lukea lappua. -Näyttäkää! Lukeeko siinä tosiaan “ääh”? Tukki kysyi. -No eikä lue, hupsu! Antakaa kun minä katson! Saan varmasti selvää! Leila kiljui. Kaikki änkesivät lapun luo ja yrittivät ottaa lappua, joten lappu repesi. -Voi strutsi! Lappu repesi! Tuo oli tyhmää, ei noin saa tehdä! Piste suuttui. Yhtäkkiä oli hiljaista, hyvin hiljaista. -Hei Tilkku! Saanko minä katsoa? Lappu on nyt revennyt, mutta saatan saada siitä silti selvää. Risto kertoi. Tilkku ojensi lapun palaset Ristolle. Lappu oli murentunut Tilkun käsiin yhä enemmän kun Tilkku oli painanut kätensä tiukasti nyrkkiin. -Tästä tulee melkoinen palapeli! Risto nauroi. Muut lähtivät ulos leikkimään, tulivat kuitenkin nopeasti takaisin auton sisälle. -Risto, huomasimme jotain! Lohikäärmeet ovat poissa! Tupalei selitti. Risto sai juuri samalla hetkellä palaset oikeille paikoille. -No juupa juu! Tässähän lukee “mur sur”! Risto tajusi. -Kirjoittiko Tukki sitten tuon? Mur, sehän on karhujen kieltä! Tilkku mietiskeli. Risto haki auton hyllystä kirjan. Kirjassa kerrottiin, kuinka puhua eri kieliä. -Täältä löytyi karhujen puhe, mutta ei täällä ole mitään sanasta”mur”. Risto huomasi. Kaverukset miettivät, kuka noin voisi sitten kirjoittaa. -Tietysti palvelija! Sehän on meille aina vihainen! Leila muisti. Sitten kaverukset kävelivät palvelijan luo. Palvelija se istua nökötti epäonnistuneen nuotion vieressä. Oikeastaan palvelija nukkui siinä. Se oli nukahtanut siihen eilen, kun oli yrittänyt tehdä nuotiota. -Herätys! Piste herätti. -Oi! Te vain! Mitä asiaa? Palvelija kysyi väsyneesti. -Kirjoititko tämän lapun? Kysyi Tukki. Palvelija pudisti päätään ja jatkoi uniaan. -Ai nii! Sanoitko Tupalei silloin jotain lohikäärmeistä, aika vasta siis? Risto muisteli. -Joo. Niitä ei näy, ne on poissa. Tupalei muistutti. Risto tallusti tyytyväisenä autoon muut perässään. Se katsoi taas samaa kirjaa. -Ahaa! Lohikäärmeiden puhe! “Mur” sana on lohikäärmeiden kieltä! Myös “sur” sana on niiden kieltä! Eli siis, lohikäärmeet kirjoittivat lapun! Risto tajusi vihdoin. Kaikki taputtivat käsiä yhteen, kunnes Pumpuli kysyi: -Mitä siis lapun teksti tarkoittaa? Risto käänteli sivuja ja vastasi: -Lause “mur sur” tarkoittaa, “Sairastuimme, toivottavasti nähdään joulupukin luona!”. Vihdoin asia oli ratkaistu. Kaikki joivat vielä kupin kahvia ja painuivat pehkuihin. Ehkä sitten huomenna, joulupukki löytyy. 

Aamulla kun he heräsivät, he huomasivat olleensa lumimyrskyn keskellä. Lohikäärmeet olivat lumisia ja pysähtyneet maahan. -Voi kamala! Milloin tämä loppuu?! Tupalei vaikeroi. Monen tunnin jälkeen, lumimyrsky loppui. Mutta heillä ei ollut mitään tietoa missä he olivat. -Hetkonen, onko tuo palvelija? Pumpuli kysyi. Ja tosiaan, heidän vieressään seisoi Vilun palvelija. Samalla hetkellä, heidän luokseen käveli myös jokin tonttu. -Hei! Tulin katsomaan onko ketään jäänyt tänne jumiin. Minä autan teidät takaisin reitille, että pääsette joulupukin luo. Tonttu kertoi. Tonttu oli metsätonttu. Metsätontut osaavat lukea kaikkien ajatuksia, ja ne ovat tosi kohteliaita. He ovat myös tosi hyviä rakentamaan ja keksimään. Metsätonttu kävi hakemassa erilaisia tarvikkeita mökistään. Hän haki kartan, köyttä ja kompassin. Metsätonttu ojensi ne ystävyksille, mutta ei palvelijalle. -Hei kiitos tosi paljon! Mikä nimesi muuten on? Leila kysyi. -Olen Risto. Metsätonttu vastasi. Tilkku pyysi Riston lohikäärmeiden kyytiin. -Saat liittyä meidän seikkailuun! Tupalei hihkaisi. Tukki heräsi vasta nyt, hän oli ihan pihalla missä he olivat. Lohikäärmeet nousivat lentoon. Risto luki karttaa ja Pumpuli katsoi kompassia. He pääsivät reitille. Palvelija seurasi heitä vihaisena. -Miksi ihmeessä mulle ei annettu karttaa! Nyt en voi ohittaa heitä, mun pitää seurata niitä! Palvelija kiukutteli vihaisena. Leila Leijona hyppi innoissaan lohikäärmeiden selässä. -Olen kyllä niin iloinen että sinä, Risto, tulit meidän mukaan! Leila riemuitsi. Tupalei nyökkäsi ja käski lohikäärmeiden laskeutua nopeasti. Lohikäärmeet laskeutuivat maahan. -Mitä? Miksi laskeuduttiin? Tilkku ihmetteli. -Katsokaas kun, yöllä tulee näköjään taas myrsky. On turvallisinta että nukumme yön maassa. Tupalei kertoi ja hyppäsi maahan. Tupalei katsoi taas reppuunsa. Repusta tuli yhtäkkiä matkailuauto. -Vau! Siistiä! Tukki ihasteli. Piste pomppi matkailuauton sisään. -Keitetään kahvit! Piste huusi kun oli huomannut kahvinkeittimen. Muut tulivat myös matkailuauton sisälle. Risto alkoi keittää kahvia. Ulkona palvelija mökötti omassa hökkelissään. -He keittävät tuolla vain kahvia ja laiskottelevat. Minä olen sentään yksi reipas henkilö. Palvelija mutisi ja lähti etsimään oksia metsästä. Oksien etsintä reissulta palattuaan, palvelija alkoi sytyttää nuotiota. -Tuletko meidän mukaan palvelija? Pumpuli kysyi matkailuauton ikkunasta. -Enpä taida. Olenhan itse se reipas. Palvelija vastasi ylpeänä, vaikka tosin ei palvelijan nuotiosta tullut kyllä yhtään mitään. 

-Tämä on kyllä jotenkin niin ihanaa olla tällaisessa niin suuressa ja tärkeässä seikkailussa! Tukki intoili aamulla. -Uu! Tuolla on hieno linna! Taas, mutta ihan sama! Se on kuitenkin linna! Rasti riemastui. -Se on sortunut linna. Tilkku korjasi. Leila pomppi ilosta ja pyysi lohikäärmeitä laskeutumaan. -Mikä hitsin sortunut linna?! Ei sellaista olekaan! On vain hienoja linnoja! Rasti mutisi. He astuivat sisään linnaan. -Katsokaa! Jokin kuutti! Rasti huudahti. -Tarkoititko kuutio? Tupalei kysyi. Rasti nyökkäsi ja ihasteli väriä vaihtavaa kuutiota. -Tämä on selvästi sortunut linna. Tilkku selitti seiniä katsellen. -Ääh! Ei ole linnaa joka on sortunut! Senkin ilonpilaajat! Antakaa minun ihastella rauhassa! Rasti kiljui. Se nakkasi hienon kultaisen kukkamaljakon linnan kiviseen lattiaan. Sitten Rasti juoksi ulos. -Voi ei! Piste istahti lattialle. Tilkku meni pyytämään anteeksi Rastilta. -Anteeksi Rasti. Minä en tiennyt että häiritsin sinua! En edes tiedä mitä puhuin, sillä linnassa oli seinät, katto ja lattia kunnossa! Tilkku kertoi. Rasti naurahti ja sanoi ettei se haitannut enää. Hän käveli Tilkun kanssa takaisin linnaan. Nyt he huomasivat että linnassa oli paljon paljon pienen pieniä soihtuja joka puolella. -Vau! Tupalei hämmästeli. -Tämä on hienointa mitä olen koskaan nähnyt! Leila Leijona kikatti. Kaverukset kävelivät pitkin linnan käytäviä ruokasaliin asti. -Tämä paikka on niin salaperäinen! Tilkku ihasteli. Linnan tutkimisen jälkeen he kävelivät lohikäärmeiden luo. -Linna oli kyllä hieno, mutta kenen se on? Tupalei tuumi. -Selvitetään! Tukki ehdotti. Tupalein mielestä se oli hyvä idea, mutta tänään sille ei olisi aikaa. Ehkä sitten huomenna. 

Aamulla kun he heräsivät (ilman Pistettä), he tajusivat, että heidän takaa kuului naurua. -Hahaaa! Palvelija hekotti Piste vierellään. Kaverukset olivat niin huolissaan. -Voi ei! Piste on palvelijan luona! Tukki itki. -Ei hätää! Saamme Pisteen kyllä takaisin. Tupalei ilmoitti, ja näytti peukkua Pisteelle.  Yhtäkkiä lohikäärmeet pompauttivat Tupalein avaruuteen oudolle planeetalle. -Olenko minä yksin?! Ja missä olen?! Tupalei hermoili. Planeetta näytti hyvin erikoiselta. Siellä oli outoja olioita, ja outoja kasveja. Oikeestaan kaikki siellä oli outoa! -Voi ei! Olen tosiaan yksin! Piste on vielä pulassa kaiken lisäksi! Tupalei hätäili. Tupalei huomasi heränneensä. -Oliko kaikki vain unta? Se kysyi itseltään. -Taisi olla! Olemme tuijottaneet sinua koko ajan. Olet melkoinen unissaan puhuja! Piste nauroi. Pian jostain puusta hyppäsi jokin lohikäärmeiden silmien eteen. -Moikka! Oon Leila Leijona! Mulla on pikkasen tylsää, mut ajattelin että voitte auttaa. Leila Leijona kiipesi lohikäärmeen selkään. -Ja joo, ei tarvii kysyy. Oon tosiaan lumen keskellä elävä leijona. Leila lisäsi. Kaikki muut olivat ihan hiljaa, Leila vain höpötti omasta elämästään. -Aijaa. No, hauska tavata minä olen Tupalei. Mutta, olenko nukkunut koko päivän? Tupalei kysyi. -Hmmm, joo! Ja nyt on ilta! Tukki vastasi. -Minä en vielä kyllä nukkumaan mene! Tupalei kiukutteli. Kukaan ei kyllä tiennyt minkä ihmeen takia Tupalei ei halua mennä nukkumaan. -En halua mennä nukkumaan, koska minua ei väsytä! Juuri minä heräsin! Tupalei muisteli. Nyt muutkin ymmärsivät Tupaleita. -Me menemme nukkumaan. Ala sinäkin sitten nukkua. Rasti sanoi ja alkoi kuorsata.